Missä kuljimme kerran (Kjell Westö)

Lisätiedot: wikipedia

Kjell Westön romaani sai aikanaan innostuneet vastaanoton ja muistan kohinan julkisuudessa julkaisun aikaan. Kirja ja kirjailija palkittiin myös Finlandia-palkinnolla eikä missään nimessä syyttä sillä Missä kuljimme kerran on erinomainen teos.

Kirjassa kuljetaan helsinkiläisten suomen ruotsalaisten matkassa heidän nuoruudestaan ja Kansalaissodasta aina keski-ikään ja Jatkosotaan saakka. Kirja kuvaa Kansalaissodan aiheuttamia haavoja niin yhteiskunnassa kuin sotaan osallistuvissa yksilöissä, se kuvaa suomen- ja ruotsinkielisten katkeroituvaa juopaa Helsingissä ja merkittävään osaan nousee myös kieltolain aikaisen rappiokäyttäytymisen syiden ja seurausten käsittely.

Westö on mainio kuvaamaan ihmisiä, heidän vaikuttimiaan ja ratkaisujaan sekä ympäristöä, jossa ihmiset elävät. Luokkaerot ja punaisen ja valkoisen näkökulman kuvaus on uskottavaa ja lukija kykenee hyvin samaistumaan molempien osapuolien näkemyksiin. Toisaalta kuvaus ihmisten sisäisistä ristiriidoista Kansalaissodassa tapahtuneen vuoksi ja traumojen yksilötason käsittelyn sanoittaminen on vakuuttavaa.

Missä kuljimme kerran on myös kuvaus Helsingistä ja sen kasvusta ja kehittymisestä itsenäisyyden ajan ensimmäisillä vuosikymmenillä ja kaupungin kuvaus on nautittavan monipuolista ja -säikeistä ja voin kuvitella, että Helsinki todella on ollut kirjan kuvaaman kaltainen paikka tuolloin.

Hieno kirja ja ehdottomasti lukemisen arvoinen!

Linnunsiivin Siperiaan (Ulla-Lena Lundberg)

Lisätiedot: Gummerus

Linnunsiivin Siperiaan on omituisuus Ulla-Lena Lundbergin tuotannossa. Omaelämänkerrallinen kertomus kirjailijan lintujen bongailumatkoista Siperiaan 1990-luvun alussa sopii huonosti hänen pääosin ahvenanmaalaista elämänmenoa kuvaavia romaanejaan sisältävään tuotantoon. Linnunsiivin Siperiaan antaa kuitenkin lupauksen mielenkiintoisesta nuoruuden romanssin vertaamisesta parikymmentä vuotta myöhemmin tehtyihin lintumatkoihin ja näiden kahden aikakauden eroavaisuuksiin.

Valitettavasti minä en ole kiinnostunut linnuista ja ihan yhtä valitettavasti kirjan lupaus aikakausien eroavaisuuksien kuvaamisesta jää pinnalliseksi. Kiinnostus lintuja kohtaan on tarpeen, koska Linnunsiivin Siperiaan kertoo käytännössä Venäjän Siperiassa 1990-luvun alussa elävistä linnuista ja niiden elinympäristöistä sekä siitä, miten ihminen kykenee nämä elinympäristöt saavuttamaan. Toki kirjassa sivutaan hetkittäin nuoruutta ja elinoloja Neuvosto-Venäjän viimeisinä vuosina ja kaikki tämä esitetään erittäin monipuolisella ja kauniisti kuvailevalla tavalla.

Kirjasta huomaa myös sen, miten luonnon ja sen suojelun näkökulma on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Lundberg on jo 1990-luvun alussa aidosti huolissaan ympäristön tulevaisuudesta mutta silti laumaa länsimaisia lintuturisteja, Lunberg mukaan lukien, lennätetään helikoptereilla tekemään havaintoja harvinaisista linnuista. En tiedä miten lintuturismi nykypäivänä käytännössä toimii mutta toivoa sopii, että helikoptereita käytetään vähemmän ja keskitytään vaikka sitten ihan suomalaisiin lintulajeihin, joiden saavuttaminen ei jätä yhtä pitkää hiilijalanjälkeä.

The Favourite (2018)

Lisätiedot: imdb

Yorgos Lanthimos on yksi tämän päivän omaleimaisimmista ohjaajista. Hän kertoo tarinoita erikoisista aiheista, hänen elokuvansa ovat luvalla sanoen paikoin todella omituisia ja hänen elokuvansa jakavat mielipiteitä, vaikka ovat teknisesti aina erinomaisia. The Favourite sisältää kaikkea tätä, vaikka lieneekin Lathimoksen kaikkein helpoimmin lähestyttävä elokuva tähän saakka.

The Favourite kuvaa Englannin hovia kuningatar Annen hallitsijakauden aikana ja erityisesti kuningattaren ja hänen kahden lähimmän naispalvelijansa suhdetta toisiinsa (kiihkeän eroottinen ja kulmikas). Elokuva on poikkeuksellinen kolmen vahvan naispääosansa vuoksi. Naiset tekevät ja käyttäytyvät kuten miehet perinteisesti ja miehille on varattu elokuvassa vain narrin ja namun roolit.

The Favourite loistaa kaikin puolin. Ohjaus ja kuvaus on erinomaista, näyttelijäsuoritukset mieleenpainuvia ja ulkoiset puitteet niin lavastuksen kuin pukusuunnittelunkin osalta ovat loistokkaat, kuten asiaan kuuluu. Vahva suositus minulta.

Suureen maailmaan (Ulla-Lena Lundberg)

Lisätiedot: Gummerus

Suureen maailmaan on toinen osa Leon aloittamaa Ahvenanmaan merenkulkua ja siihen osallistuneita ihmisiä kuuvaavaa trilogiaa. Lundberg vie tarinaa sujuvasti eteenpäin ja henkilöiden kuvaukset ovat mielenkiintoisia ja nivoutuvat saumattomasti yhteen Leossa esitellyn edellisen sukupolven kertomusten kanssa. 1900-luvun alun Ahvenanmaan kuvaus on myös kiinnostava ja murros purjeiden aikakaudesta koneiden aikakauteen käsitellään kattavasti ihmiskohtaloissa.

Suuressa maailmassa henkilöt puhuvat omalla suullaan (Leossa on sivullinen kertojaääni ja Lundbergin Finlandia-palkinnon voittaneessa Jäässä, kertoja vaihtuu lennossa tilanteen mukaan) ja minulle tämä teki kirjasta tavanomaisemman ja kerrontatyylistä vähemmän kiinnostavan.

Pakohuone : suunnittele, toteuta, pakene (Katleena Kortesuo)

Lisätiedot: Karisto

Olen pakohuoneiden ystävä vaikka en valtavan monessa huoneessa ole käynytkään enkä kaikista ole todellakaan selvinnyt ulos. Konsepti kiinnostaa ja siksi on mukava, että suomeksi julkaistiin kesällä 2018 aihetta käsittelevä perusteos.

Katleena Kortesuon kirjoittama Pakohuone : suunnittele, toteuta ja pakene käy nimensäkin mukaisesti läpi pakohuoneen suunnitteluun, toteuttamiseen ja sieltä pakenemiseen liittyviä seikkoja sekä kertoo lyhyen katsauksen pakohuoneista yleensä sekä niihin liittyvästä yrityistoiminnasta ja sen laajuudesta tänä päivänä. Aiheita on monta ja tilaa niiden käsittelyyn vähän, mistä johtuen käsiteltävät aiheet käydään varsin pikaisesti lävitse mutta lukijan mielenkiinto kyllä herää useammastakin näkökulmasta.

Itse olisin kaivannut keskittymistä vähempiin aiheisiin ja siten näihin valittuihin aiheisiin olisi voinut tarkemmin paneutua. Nyt kirja on erinomainen opus niille, jotka eivät tiedä pakohuoneista juuri mitään, kirjaa voi käyttää lähdeluettelona lisätiedon etsimiseen ja kirjassa annetaan erittäin kiinnostavat ohjeet muutaman pakohuoneen toteuttamiseen, mikä auttaa alkuun omissa rakennusprojekteissa.

Leo (Ulla-Lena Lundberg)

Lisätiedot: Gummerus

Mitä enemmän Ulla-Lena Lundbergin kirjoja luen (katso ajatukseni Marsipaanisotilaasta) sitä vakuuttuneempi olen hänen fantastisesta kyvystään kertoa tarinoita. Leo käynnistää ahvenanmaalaista merenkulkua ja sen murrosta kuvaavan trilogian ja kirjassa liikutaan 1850-luvun puolen välin molemmin puolin. Kirjan kertojana toimii päähenkilöitä vierestä seuraava hahmo, jonka elämää kuvaillaan samalla, kun hän kertoo sen, mitä päähenkilöille tapahtuu.

Vastaavaa kerrontatyyliä edustaa ehkä klassisimmillaan Mika Waltarin Sinuhe ja minulle Leo toi nimenomaan Waltarin kirjat vahvasti mieleen. Kirjassa on samanlainen älykäs ja tarkkanäköinen tilanteita ja henkilöitä kuvaava tyyli ja kertojahahmon ja päähenkilöiden elämät kietoutuvat saumattomasti toisiinsa. Kertojaääni myös uskoo tulevaan ja on positiivinen, vaikka ympärillä noin muuten on usein kuolemaa ja kurjuutta.

Pidin Leosta paljon. En ihan äkkiseltään osaa sanoa onko se Lundbergin Finlandia-palkinnon voittanutta Jäätä parempi mutta onneksi minun ei juuri nyt tarvitse mielipidettäni päättääkään. Sen kuitenkin tiedän, että sekä Leo että Jää kannattaa lukea.

Mandy (2018)

Lisätiedot imdb

Perjantai-iltana tekee harvoin työviikon jälkeen mieli katsoa mitään turhan vakavaa ja isoa keskittymistä vaativaa. Tästä syystä jo aikaa sitten vuokraamani Mandy valikoitui perjantai-illan viihteeksi. Panos Costamoksen ohjaama elokuva ei ole saanut kummempia kriitikkojen arvioita mutta ei sitä ole täysin tuomittukaan. Käytännössä elokuva on Nicolas Cagen soolosuoritus muutamilla mielenkiintoisilla sivuosilla ja erittäin mielenkiintoisella musiikilla höystettynä.

Mandin juoni on varsin yksinkertainen. Alkupuoli elokuvasta käytetään pariskunnan elämän ja suhteen rakentamiseen. Noin puolessa välissä elokuvaa esitellään kultti, joka päätyy tekemään pahaa ja loppuosa elokuvasta on Cagen roolihahmon verinen kostoretki kulttia vastaan. Ei siis mitään uutta eikä ihmeellistä ja näistä aineksista monet elokuvat ovat epäonnistuneet katkerasti. Elokuvaelämys on kuitenkin kohtuullinen lähinnä Cagen hyvän roolisuorituksen ansiosta. Cage on tehnyt viime aikoina paljon kuraa mutta nyt hän on vähän hillitympi elokuvan alussa ja lopussa juoneen sopii heittäytyminen hullutteluun.

Erityismaininta täytyy antaa elokuvan musiikille, joka on Johan Johanssonin yksi viimeisistä elokuvasävellyksistä ennen kokaiinin yliannustuksesta johtunutta kuolemaansa. Säveltäjä on löytänyt oikean tunnelman elokuvan musiikille ja monessa kohdin musiikki kannattelee muutoin suhteellisen paikallaan polkevaa elokuvaa. Ei musiikki elokuvasta klassikkoa tee mutta se teki siitä paljon parempaa perjantai-illan viihdettä kuin mitä pelkäsin.

Kävellen Rööperissä runomitassa

Lisätiedot Hima & Strada

Sattuma johtaa usein paikkoihin ja tilanteisiin, joihin ei varmasti muutoin olisi koskaan päätynyt ja eilen mukava sattuma johti minut Teatteri Avoimiin oviin seuraamaan Runoilijan Rööperiä, jossa katuoppaana omia kertomuksiaan ja runojaan lausuen toimi Kari Vähä-Aho. 1960 ja -70 luvun Rööperi on pahamaineinen mutta tarunhohtoinen paikka, jossa kovat olivat kovia, meno hurjaa, viina virtasi ja kaikki yhteiskunnan kerrokset sekoittuivat sujuvasti yhteen kaduilla ja kapakoissa.

Vähä-Ahon kertomus tuon ajan Rööperistä oli mukaansa tempaava ja esitystä säestävä kitaraimprovisaatio loi miellyttävän tunnelman tilaisuuteen. Kertomukset Helsingistä jota ei enää ole, ovat kiehtovia ja erityisen lähelle ne tulevat silloin, kun joku katuja ja niiden kovuutta kokenut, jakaa kokemuksiaan.

Tälle esitykselle voin antaa ison suosituksen ja huhtikuussa (2019) on vielä pari esitystä, joihin kannattaa mennä! (Lisätiedot -linkistä)

Rakkauden vastakohta

ei ole viha

vaan

välinpitämättömyys.

Unohdus tapaa kaiken

ja tappaa

muistot ovat se vaikein

romantiikka ja rukoukset auttavat aina

Rakkauden vastakohta, Kari Paavo Juhani Vähä-Aho

Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 (Seppo Aalto)

Lisätiedot Wikipedia

Kansalaissodasta on kirjoitettu paljon ja monesta näkökulmasta. Käsitelty on sekä punainen että valkoinen terrori, vankileirit, lapset ja tietenkin yleisemmin sota ja sen vaiheet lukuisissa teoksissa. Kapina tehtailla on erittäin kunnioitettava lisä tähän kokonaisuuteen sillä siihen on koottu Kymenlaakson alueen tapahtumat ja henkilöt kohtaloineen todella kattavasti. Sodan tapahtumat käydään kronologisesti läpi, ihmiskohtalot selvitetään juurta jaksaen ja molempien osapuolien hirmuteot tuodaan esiin piinallisen yksityiskohtaisesti.

Omaan makuuni yksityiskohtia on kuitenkin kirjassa vähän liikaa ja tapahtumien seuraamistä häiritsee kymmenet tekstissä vilahtavat nimet, joista moniin palataan kirjan myöhemmissä vaiheissa uudelleen ja nimiä olisi siksi hyvä muistaakin. Sinälläänhän erityisesti nimien esiin tuominen on hienoa, koska monelle Kymenlaakson kanta-asukkaalle nimet merkitsevät paljon ja kirjan hahmot voivat hyvin olla menneiden sukupolvien sukulaisia. Me muut voimme arvostaa sitä, että Kapina tehtailla on niin yksityiskohtainen ja tarkka mutta nämä eivät tuo meille samanlaista lisäarvoa.

Kaiken kaikkiaan Kapina tehtailla: Kuusankoski 1918 on tärkeä kirja ja se ansaitsee sekä kaiken saamansa kohinan lukijapiireissä että vuoden 2018 Tieto-Finlandian, joka kirjalle annettiin. Minusta kirja oli kiinnostava mutta omakohtaisuuden puuttuminen teki valtavasta yksityiskohtien määrästä paikoin puuduttavaa ja vaikealukuista.

Nuoret esiintyvät

17.3.2019 Yhteisvastuukonsertti, Helsingin Saksalainen kirkko

Lasten harrastukset vievät vanhempia monenlaisiin paikkoihin. Kannustamme lapsiamme säässä kuin säässä kenttien laidalla, patistelemme heitä harjoittelemaan erilaisia sormituksia ja liikkeitä ja olemme kiinnostuneita asioista, joista emme tienneetkään olevamme (ja voihan olla, että syvällä sisimmässä emme ehkä olekaan) kiinnostuneita.

Onneksi omat lapseni harrastavat kuorolaulua, jota itsekin olen harrastanut lapsesta ja pääsen siksi seuraamaan harrastusta, jota ymmärrän, josta olen itsekin kiinnostunut ja saan tehdä sen sisätiloissa ympäri vuoden.

Eilinen nuorille suunnattu yhteisvastuukonsertti Helsingin Saksalaisessa kirkossa oli juuri tällainen tilaisuus. Minä olin paikalla seuraamassa sitä, kun lapseni laulaa kuorossa (Lapsikuoro Välke) ja oikein mukavasti kuoro lauloikin. Isommat laulajat varmemmin ja rutiinia liikkeissään ja ilmeissään ja nuoremmat laulajat vielä vähän epävarmasti varpaitaan katsellen mutta kaikki kuitenkin selvästi laulusta nauttien. Seuraavalla kerralla saamme toivottavasti kuulla useamman kappaleen ilman pianosäestystä, jolloin harjoituksissa tehty työ tulee parhaiten esille.

Muista konsertista kuulluista kappaleista jäi erityisesti mieleen viimeinen eli Dimitri Sostakovitsin jousikvartetto nro 8 C-mollissa, jonka esitti neljä taitavaa opiskelijaa (Robin-Lynn Hirzel, Ulriikka Heikinheimo, Johanna Ludwig ja Fien van Damme) Sibelius-Akatemiasta. Upeita, uhkaaviakin sävyjä huokuva kappale, jonka kvartetti soitti erinomaisesti yhdessä musiikkia hengittäen ja pieniäkin nyansseja yleisölle tulkiten.

Ei voi isi valittaa, kun saan sisällä lämpimässä nauttia kauniista musiikista.